Rohkeudesta

Johanna Venho (teksti) ja Hanneriina Moisseinen (kuvitus) Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa. 2018, Hämeenlinna: Karisto.



Kariston kirjoituskilpailun voittaja

Johanna Venhon Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa osoittaa, että Kariston kirjoituskilpailu aiheenaan rohkeus, on tuottanut upean voittajatekstin.

Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa on tärkeä ja hyvin kirjoitettu kirja. 

Opettaja antaa tehtäväksi riimillisen runon kirjoittamisen. Amir, joka ei edes tiedä, mikä on riimi, kauhistuu eikä usko voivansa suoriutua tehtävästä.  Amir keksii runoon otuksen Haufin. Kuvaavaa on, että kannustavainen opettaja Tanja  ei edes tavoita otuksen kirjoitusasua, vaan luulee Amirin kirjoittavan hurjasta Hausta. Haufista todetaan:
Se on vähän kuin suomen kieli.
Se liikkuu tasaisesti eteenpäin. 
Amir ei näe sen silmiä. 
Ei voi tietää, mitä se ajattelee.


Onnimannista matikka, matikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkä!


Kielestä ja kuvituksesta

Venho käsittelee suomen ja Amirin oman kielen kokemuksellisia eroja ja sanojen löytämisen vaikeutta. Kieli näyttäytyy välineenä otteen saamiseksi ympäristöstä. Venho tavoittaa kielen merkityksen tunteiden kannalta.

Myös kulttuurierot tulevat esille sekä tekstissä, että kuvituksessa. Niiden kanssa ei kuitenkaan onneksi jäädä liikaa painimaan.  Kannustavan ilmapiirin luominen koulussa on  kirjassa keskiössä. Kaikkien tuotokset ovat hyviä ja tärkeitä.

Hanneriina Moisseisen kuvitus on kerrassaan upeaa ja toimii niin saumattomasti tekstin kanssa, laajentaen sitä, juuri sopiville taajuuksille, että jäin  haukkomaan henkeäni hetkeksi kirjaa selatessani. Kuvituksessa esimerkiksi luokkahuoneen realismiin sekoittuu  mielikuvituksen ja tarinallisuuden voima. Kalevalainen kuvasto sekoittuu arabialaiseen. Tummuuden ja heleyden vuorottelu on myös kaunista ja tehokasta.

Huomaan ilokseni, että olen  jo alkuvuodesta ajattelemassa monesta kirjasta, että tämähän on varmaan vuoden lastenkirja. Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa on kyllä varmasti yksi potentiaalinen vaihtoehto vuoden lastenkirjaksi. Jäin miettimään, että tällaisessa kirjassa on ehkä ihan erityinen haaste siinä, miten kuvata sen kokemusta, joka ei ajattele suomeksi. Jäin esimerkiksi pohtimaan tuliko Amirin runosta kuitenkin lopulta liian hyvä, liiankin soljuva vaikka se lyhyt olikin. Vasta juuri uuden kielen parissa aloittaneille lapsille tämä kirja ei vielä edes aukenisi vaikka tunnelmia hekin varmaan voisivat tästä aistia. Jo violettia huivia kantavan äidin kuvaa sisällään kantava kirja on Suomessa vielä niin harvinaislaatuinen poikkeus, että toivon kirjan pääsevän laajaan lukuun.





Minun ja lasten ajatuksia kirjasta

Itse hehkutin kirjaa lapsille. Kahdeksanvuotias sanoi kirjasta, ettei se nyt kovin ihmeellinen ollut. Hän taisi pitää sitä vähän tylsänä äidin valitsemana "valistuskirjana". Kirja  esimerkiksi innosti meidät keskustelemaan siltä, miltä tuntuisi joutua vieraassa maassa vieraan kielen ja vieraiden kirjoitusmerkkien keskellä heitetyksi päiväkotiin tai kouluun. Tämä onkin tärkeä kirja myös niille, jotka eivät ehkä ihan täysin innostu juuri tästä aiheesta. Ja on vielä todettava, että kahdeksanvuotiaskin hihkui kuvitukselle, esimerkiksi "Katsokaa maitopyörä!"

Nelivuotias sanoi silmät loistaen, että kirja oli tosi hyvä. Hän ei tarkentanut vastaustaan yhtään tämän tarkemmin. Luulen, että hän ihastui sekä jännittävään Haufiin että kirjan nokkelaan kieleen. Varmasti hän vauhdikkaana mutta herkkänä koki myös sympatiaa itkevää ja jännitystä kokevaa Amiria kohtaan. Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että  lasteni koulussa ja päiväkodissa lapsilla on paljon eri äidinkieliä eikä kaikkien lasten suomenkielen taito ole vielä läheskään täydellinen. Vaikka olen aikuinen voin tavoittaa jotakin Amirin kokemuksesta. Itsestäni joskus tuntuu, että vierasta kieltä puhuessani kuulostan varmasti täydelliseltä idiootilta, kun en pysty ilmaisemaan asioita, kuten omalla kielelläni tekisin, ja oikeat sanat tuntuvat katoavan juuri kun niitä tarvitsisi.

Kirja lienee voivan auttaa myös kunkin lukijan omien jännitysten kohteiden käsittelyssä vaikka ne liittyisivät aivan muuhun kuin kieleen. Esimerkiksi esiintyminen varmasti jännittää suurinta osaa lapsista, jännittäähän se vielä useimpia meistä aikuisistakin.

Aion lukea tätä kirjaa paitsi omille lapsilleni mahdollisuuksien mukaan myös muille lapsille. Olen tehnyt opintojen ohessa sijaisuuksia iltapäiväkerhoissa ja ainakin niiden lukulistoille aion tämän kirjan ehdottomasti ottaa.

Tarinoita, joita toivottavasti vielä saamme kuulla

Runot, kertominen ja kirjoittaminen voivat olla erinomainen väylä päästä sisään kieleen ja uuteen maahan tapoineen. Ja tietenkin ne ovat oleellisia myös ystävyyssuhteiden osalta. Joku kustantaja voisikin tarttua myös siihen, että toimittaisi esimerkiksi runo- tai sadutuskirjan, joka koostuisi Suomeen muuttaneiden lasten ja nuorten kynästä tulleista ja kielellä kerrotuista tarinoista ja heidän valokuvistaan ja muusta taiteestaan.

Ja varmasti löytyisi myös nuoria, jotka voisivat  tehdä kokonaisen teoksenkin. Esimerkiksi Seyed Nader Hoseini, joka on kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut nuori, on kirjoittanut kokemuksistaan ja koskettanut monia kirjoittamisellaan. Hänen runonsa Aamu pommi-iskun jälkeen on julkaistu Lukufiiliksessä ja artikkelinsa Kun pulpetti ei purista Virikkeitä-lehdessä. Alla oleva Pakolainen on kuin lintu ilman pesää on myös hänen runonsa.


On aamun aika.
Minun poikani tulee luokseni ja sanoo:
Isä, haluan kysyä jotain. Voisitko vastata kysymykseeni?
Minä sanon: Kysy kultaseni poikani.
Poika: Kerro isä mikä on pakolainen?
Onko se paha sana vai nimi?
Kun poikani kysyy noin tulen surulliseksi.
Voi Jumala mitä minä voin sanoa.
Miten voin vastata hänen kysymykseensä?
Mietin vähän aikaa ja sitten kyynel niin kuin helmi tulee silmistäni.
Ensin sanon: Kultaseni poikani tiedätkö mikä on kotimaa ja isänmaa?
Poika: Tiedän, yhtenä päivänä sanoit, että se on meidän esivanhempiemme koti.
Annan suukon pojalle ja sanon: Jonain päivänä tai pimeänä yönä pahat ihmiset, niin kuin varkaat ja maantierosvot, voivat tulla tuhoamaan, rikkomaan ja sytyttämään tuleen isäsi kodin. Ja sinä pelkäät heitä kovasti ja pakenet toiseen maahan ja yöllä nukut tiellä  ja kadulla ja tulet pakolaiseksi kultaseni poikani.
Tulet pakolaiseksi minun rakas poikani.
Kyyneleet tulevat minun poikani silmistä, ja hän tulee niin surulliseksi.
Sitten poika sanoo: Ymmärsin. Pakolainen on ihminen, jolla ei ole kotia.
Minä sanon: Pakolainen on ihminen, jolla ei ole kotia eikä mitään.
Pakolainen on kuin lintu ilman pesää.

Seyed Nader Hoseini




Hauf!


Sain kirjan Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa arvostelukappaleena Karistolta. Kiitos!

Kommentit

  1. Minä en ole vielä ehtinyt tutustua tähän kirjaan, mutta kirjoittamasi perusteella vaikuttaa oikein hyvältä. Jotenkin tuo kuvitus ei (kansikuvan) perusteella iskenyt minuun, mutta ehkä se toimii tekstin kanssa paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!

      Mulla oli ensimmäinen ajatus kun näin kirjan kansikuvan, että Amir on piirretty jotenkin kivikasvoiseksi. Musta kirjan kuvitus on kuitenkin hieno ja siinä on valtavasti mielenkiintoisia yksityiskohtia. Ehkä Moisseisen kuvittajantaito tulee kuitenkin paremmin näkyviin muussa kuin ihmiskuvauksessa. Toisaalta Amirin kasvot mielsestäni hyvin kuvaavat hyvin jännitystä ja pelkoa.

      Suosittelen kyllä ehdottomasti tutustumaan kirjaan!

      Poista

Lähetä kommentti